Lokakuun iloa kaikille !
Viikot tuntuvat hurahtavan. Joskus vain monet mielenkiintoiset jutut avautuvat eteen ja vievät ajatuksia aivan uusiin maisemiin. Mukavaa, kun saamme kulkea kohti ensilumia näin upeissa syysmaisemissa. Tänäänkään en vielä tarvinnut lenkillä pipoa päähän ja ilman hanskojakin vielä hyvin tarkeni, ainakin heti, kun sai lihaksiin lämmön kiertämään.
Monet kerrat on pitänyt istahtaa kirjoittamaan mukavaista yhteistyön päivästä Liisa Heinämäen kanssa. Muistan pari vuotta sitten, kun Janakkalan päivähoidon väen kanssa tuli keskustelua yhteistyöstäni Liisan kanssa. Kovin kuulemma heidän mukaansa olemme olleet samoillla linjoilla päivähoidon koulutuksissamme. Ja niinhän todella olemmekin.
Minulla oli ilo kuunnella Liisan upeaa päivää "Erityisen tuen kehittämisvalikon esittelypäivässä". En malttanut olla näyttämättä Liisalle niitä päivähoidon/varhaiskasvatuksen teesejäni, jotka olen vuosi sitten julkisesti tuonut esiin ja jotka tämän bloginin alkuun olen kirjannut. Liisa Heinämäki, siis Stakesin erikoistutkijana on todella hyvällä paikalla kertomaan tutkimuksensakin pohjalta vahvistuneita näkemyksiään siitä, että kasvatuksellisessa osaamisessa ja sen kehittämisessä meillä on erityislasten kanssa yhdessä paljon petraamisen varaa ! On enemmän kuin totta, että meillä selvitettäessä erityispäivähoidon tilannetta kunnissa tuodaan esiin "rinta rottingilla" niitä palveluita, joita päivähoito itsensä ulkopuolelta käyttää. Pääpaino tänään tulee kuitenkin olla siinä, mitä ja miten arjessa toimitaan yhdessä ja erikseen näiden erityislasten, mutta myöskin kaikkien lasten kanssa.
Tämän aivan saman painotuksen, hieman eri näkökulmasta olen kuullut keskusteluissa porvoolaisen varhaiskasvatuksen arjen kehittäjäpioneerin Seija Kastari-Johannsonin kanssa. Muistan selkeästi, miten hän painotti kerran sitä, miten meidän maassa kunnissa erityislasten kysymyksiin satsataan "kahden paikkalaisuudella", mutta työnantajat eivät edellytä kasvatusyhteisöltä mitään tämän enempää. Muistan Seijan peränneen kunnilta näiden erityistoimenpiteiden osalta seurantaa ja laadun tarkistamista.
Näiden molempien rautaisten ammattilaisten ajatuksiin on helppo yhtyä. Erityislasten osalta huomion painopisteen on siirryttävä lapsen kodin asioiden ja vanhempien piirteiden pohdinnasta kohti yhteisöllistä työtä lapsen/laspien kanssa. On pyrittävä lisäämään tietoisuutta siitä, että kasvattajien pitää nähdä arjessa oman osaamisensa kehittämisen haaste näiden pienten lasten kanssa. Kasvattajien tulee ottaa kaikki ammatillisuus käyttöön, kun pyritään ohjaamaan pienten lasten kasvua eteenpäin. Meillä tänään siis likaa yritetään selittää muilla, kuin päivähoidon arjen asioilla "lapsen erityisyyttä". Kasvattajien yhteinen arki tarvitsee enemmän diagnoosia kuin lapsen ongelma. (Huh, uskaltaako näin rankasti sanoa?)
Erityispedagogina en tietysti erityisen osaamisen merkitystä kiistä, mutta jotenkin asiat ovat kummasti vinksahtaneet. Ja kun olen Suomen päivähoidon Siionia saanut nyt yli neljännes vuosisadan kiertää erilaisissa asiantuntijatehtävissä, uskallan myös sanoa ääneen, että meillä on erinomaisen huikea vallan ja johtamisen järjestelmä valjastettuna erityispäivähoidon muotoon. Ei jää yhteen tai kahteen kertaan, kun olen päivähoidon työntekijöiden kanssa keskustellut esim. kiertävän erityisopettajan "määräyksien" toteuttamisesta lapsiryhmässä; uskaltaako tehdä toisin, kun on käsketty. Ja se, mikä tekee asiasta huolestuttavan, on se, että tämä vallankäyttö menee ohi ja yli kuntien päivähoidon julkisen vallankäynttöjärjestelmän.
Oli siis riemullista kuunnella Heinämäen Liisaa, koska hänen voimakkaasti esiintuoma näkemys siitä, että ensin kasvatusyhteisössä tarkasti yhdessä miettien ja uusia mahdollisuuksia kokeilleen tehdään paljon yhdessä työtä ennenkuin otetaan talon ulkopuolisiin asiantuntijoihin yhteyttä. Toivoisi näiden ajatuksien jalkautuvan arjeksi päivähoidon kentällä. Stakesin julkaisema, Liisa hyvään käyttöasuun työstämä julkaisu on todella tutustumisen arvoinen.
Perjantai-illan terveisin Elinalta
